Reiska, perkele!

Race for the Galaxy. Reiska. Tuo pahainen nulikka joka ei vaan suostu tottelemaan ja ajaa ihmislapsen kerta toisensa jälkeen hulluuden partaalle. Samanlaista turhautumisen tunnetta en ole onnistunut tavoittamaan sitten muinaisen ylioppilaskirjoitusten matematiikan tentin. Käydessäni läpi käsikorteissani olevia symboleita pelin alussa, mieleni valtaa se sama äärettömän tyhjyyden tunne, minkä koin katsoessani edessäni lojuvaa koepaperia, jonka sivulta takaisin tuijotti rivi toisensa jälkeen täysin tunnistamattomilta vaikuttavia lukuja ja hieroglyfejä. Näitä yhdistelemällä pitäisi sitten saada joku tulos, mielellään oikea, aikaan. Niin varmaan. Joka pelin jälkeen pääsen myös maistelemaan samaa täydellisen epäonnistumisen tunnetta, jonka koin saadessani samaisen tentin tulokset tietooni. Kävellessäni ulos koulun kansliasta ei ollut kovin älykäs olo.

Viime viikolla sain vihdoin ensikosketuksen (okei, olen kokeillut sitä kerran, mutta sitä ei nyt lasketa) tähän tosiuskovaisten peliin, ja kahden ensimmäisen pelin jälkeen olisin ollut valmis mielummin vaikka kiinalaiseen vesikidutukseen, kuin uusintamatsiin. No, pitihän sitä sitten kuitenkin parin päivän päästä koittaa uudelleen. Jos vaikka edellisellä kerralla sattui vaan vähän huonot kädet, tai jotain.
Kaksi sanaa.
Epic fail.
Pystyin aistimaan kokeneempien pelikavereiden hiljaisen halveksunnan (noob!), mutta pitivät suunsa kiinni, joko säälistä tai peli-eettisistä syistä. Kyllä hävetti ja vitutti, enemmän kuin sitä kuuluisaa oravaa. Ja voin kertoa, kävellessäni ulos ovesta ei ollut kovin älykäs olo.

Toipuessani tästä kokemuksesta häpeäkammiossani huomasin, että tämä saamarin typerä korttipeli kummittelee koko ajan mielessä. Mikä helvetti tämä peli luulee olevansa? Lopulta ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin ladata Keldonin AI,  ja koittaa pärjäisikö sitä tekoälyä vastaan. Noin neljänkymmenen epäonnistuneen yrityksen jälkeen tätä halvatun HAL2000:tta vastaan, tapahtui jotain odottamatonta. Voitin. Tosin tätä onnellista perhetapahtumaa himmensi hieman tietoisuus siitä, että minulla ei ollut tuntunut olevan hajuakaan siitä, mitä olin tehnyt oikein.

Tämä onnellisen tietämätön tunne jatkuu edelleen, vaikka saavutinkin (jo) toisen voittoni viikon kuluessa. Samaan aikaan olen muodostanut peliin selkeän viha-rakkaus-suhteen, jossa vielä tällä hetkellä kuitenkin liikutaan enimmäkseen siinä tunneskaalan äkäisemmässä päässä. Mutta vaikka pelin jälkeen katsoo epäuskoisena saavuttamaansa surkeaa pistesaldoa, niin parin sekunnin päästä hiirellä hamuaa jo "new game"-nappia.

Ihme touhua.

Voi olla, että tämä peli on minulle se matematiikan tentin vastine, enkä ikinä opi pelaamaan sitä.
Mutta luonto ei anna periksi olla yrittämättä, joten pää pystyssä kohti uusia nöyryytyksiä.